Facebookissa ja Twitterissä pyörivä #MeToo-somekampanja tekee näkyväksi kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. Suhtauduin itse tähän ensin nuivasti: taas jotain näennäistä some-möyhäystä, jolla ei saavuteta oikeaa muutosta tai vaikutusta mihinkään? Asenteeni muuttui, kun tajusin, että vaikenemalla olen itse osa ongelmaa.
Kymmenet ystäväni ovat nyt kertoneet häirintäkokemuksistaan, joita itsellänikin riittää. Järkytyksekseni huomasin suhtautuvani asiaan kuin johonkin luonnonlakiin: ikäänkuin verbaalisesti tai fyysisesti kajotuksi tuleminen olisi jokin tyttönä ja naisena olemiseen automaattisesti liittyvä oletus. Ööö mmmmmitä?
En edes ryhdy purkamaan kaikkia minun ja ystävieni aikuisiän
häirintäkokemuksia. Lääppimistä baareissa, miespomojen härskejä jutusteluita, väijytystä jopa kotiovelle. Lukuisia firmojen bileitä, joissa olemme saaneet kuunnella ehdotuksia, arvosteluja, liian pitkälle meneviä kehuja ja väistellä taputteluja, silittelyjä, kaulasuudelmia. Anteeksi mutta oksensin just suuhuni.
Se, mihin nyt palstatilani käytän, on lasten häirintä, joka voi olla överiä ja vähemmän överiä, koettu pienenä tai isompana, mutta aina silti jälkensä jättävänä. Yhteistä seuraaville kokemuksille on se, että niistä ei ole puhuttu ”koska eihän mitään pahaa onneksi tapahtunut”.
Ollessani 8-vuotiaana leikkimässä koulupäivän jälkeen koulun pihalla itsensäpaljastelija esitteli vehkeitään minulle ja ystävälleni. Hän lähti seuraamaankin meitä, ensin jalan ja sitten autolla, mutta saimme eksytettyä hänet. Emme oikein ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta asia tuntui pelottavalta, väärältä ja häpeälliseltä. Emme kertoneet tapahtuneesta kellekään.
Kaverini kertoi, että häntä seurattiin lapsena kotipihaan - ”mutta onneksi isi oli kotona ja kävi pesismaila kädessä juttelemassa”. Toinen kaverini kertoi, että häntä lääpittiin ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Siis 11-vuotiaana. Kolmas kertoi ahdistelusta bussissa yläasteikäisenä. Neljäs suorasta ehdottelusta lukitun oven takana ensimmäisessä kesätyöpaikassa.
Ahdistelua on monenlaista, eivätkä nämä minun ja ystävieni lapsuuden kokemukset rajoitu mihinkään tuntemattomiin pervoihin setiin. Yläasteella luokan pojat kokivat oikeudekseen kesäloman jälkeen avoimesti kommentoida meille tytöille että ”sun tissit on kasvaneet” ym. Nuorena aikuisena kuulin toistuvasti baaritiskillä arvuutteluja esimerkiksi rintojeni kuppikoosta. Lukion vanhojentanssipäivänä sain kuulla ”kehuna” (aikuiselta), että ”jos laihtuisit vähän, voisit olla vaikka Miss Suomi”. Olin 16-vuotias. Ja normaalipainoinen - ikäänkuin sillä edes olisi mitään väliä.
”Ei saa olla niin herkkänahkainen”
”Etkö ymmärrä harmitonta läppää?”
”Eikö sulla ole huumorintajua?”
”Rakkaudesta se hevonenkin potkii” (- ehkäpä ei potki enää, kun sille kerrotaan, että toiseen ei kosketa edes leikillään, jos toinen sanoo ei.)
”Pojat on poikia”
...
Kun ajattelen lapsiani, sitä että joku tekisi heidän olonsa tukalaksi, ja yrittäisi kuitata sen jollain edellämainituista - … 😵
En innostu myöskään siitä, että lapsia opetetaan ”pitämään salaisuuksia”. Minusta on parempi, että lapsi ei osaa pitää yhtäkään salaisuutta kenenkään aikuisen kanssa. On parempi, että hän uskaltaa kertoa kotona jokaisesta salaisuudesta, oli se sitten kummitädiltä saatu suklaapatukka, tuleva isänpäiväyllätys tai aikuisen vääränlainen kosketus kerhossa tai pelottava setä koulun pihalla.
Typerryttävintä tässä p***amaisessa aiheessa on se, että tällaisen kirjoituksen julkaiseminen
hävettää. Miksi?! On käsittämätöntä, että kaikki nämä sanat ja teot, joiden kohteena ja uhrina minä ja ystäväni, olemme olleet, saavat minut EIKÄ TEKIJÄT tuntemaan häpeää! Tämä some-kampanja on todellakin onnistunut: se tuo esiin vaietut kokemukset.
Me too.
But not my kids.
- Suzie Q
Kuva: Pixabay
