Hengähdystauko

Pahoittelut radiohiljaisuudesta. (Täs on ollut vähän kaikenlaista jyystöö.) Tähän viimeisen kymmenen päivän sisään on mahtunut liikaa tekemistä liian vähillä voimavaroilla, joten takki on vähän tyhjä ja puhti pois.

Ensin
... Miehellä kolmen päivän nuhakuumeflunssa

Sitten
... 16 aikuisen ja 2 vauvan bileet meillä kotona

Jonka jälkeen
... minulla viiden päivän kaktuskurkussaflunssa

Minkä vuoksi jätin väliin ainakin
... Yösyöttö-leffan
... jooga ja jumppatunnit
... taloyhtiön pihatalkoot

Mutta flunssan taltuttua koitti esimerkiksi
... päiväkodin syyslystit sateessa makkaroineen ja poniratsastuksineen
... Loiskis-lastenmusiikkiorkesterin keikka

Joka oli taas vähän liikaa yhteen viikonloppuun koska kotona odotti vielä urakoitavaa kuten
... noin tsiljoona läpikäytyä toppahanskaa, välikausirukkasta, sormikasta, pipoa, myssyä, kauluria, mikä mahtuu kenellekin, mitä puuttuu, mitkä jemmataan, mitä viedään mummolan kellariin...
... takkien ja kenkien talvivarastointi joka sekin alkaa olla viiden hengen huushollissa puolen päivän projekti

Ei ehkä kuulosta kovinkaan erikoiselta puuhastelulta, mutta tällä kertaa noinkin simppelit hommat ja kivat pienet ohjelmanumerot normiarjen päällä runnoivat kamelin selkää hiukan mutkalle.

Kerrankin tunnistin levon tarpeen ajoissa, vaikkakin jokseenkin viime hetkellä, eikä fiksummin ennakoiden. Eiliselle sunnuntaille kaavaillut lasagnet ystävien luona vaihtuivat koomaamiseen kotinurkissa. Se talviaikaan siirtymisen armollinen ylimääräinen tuntikin tuli tänä vuonna just oikeaan aikaan, just oikeaan päivään.

Tänään oli hyvä herätä uuteen viikkoon. Puss moi.

- Suzie Q

Normipäivä (eli todella kiinnostava kirjoitus elämästäni)

Ankka ja kilppari. Silitetty kokoon äidin omalla ajalla. Ei näin.

Osallistuin eilen puhelimitse lyhyeen yliopiston haastattelututkimukseen, jossa kartoitetaan pikkulapsiperheiden palvelutarpeita. Tutkimusryhmä kehittelee jonkunlaista digitaalista palvelukanavaa. Muiden kysymystensä ohessa haastattelija pyysi minua kuvailemaan tyypillistä päiväämme.

”Herätään kahdeksalta ja yhdeksään mennessä saadaan isommat muksut ulos ovesta kohti päiväkotia. Vauva aamupäiväunille, jonka aikana keittiön raivaus, pyykkihommia ja omia juttuja. Lounas, puuhailua vauvan kanssa. Vauva iltapäiväunille, jonka aikana kahvihetki ja lähtö kohti päiväkotia. Katastrofin hallintaa leikkeineen, ruokailuineen ja väsykiukutteluineen pari tuntia koko kolmikon kanssa. Mies kotiin. Yhteistä häröilyä, iltapuuhat ja unille.”

Tuollainen on tyypillinen kotipäiväni tällä hetkellä. Välillä kokonaisten kotipäivien sijaan on milloin mitäkin äiti-vauva-jumppaa, neuvolakäyntiä ja äitiyslomailevien kaverien treffailua. Ja näin on siis nyt, kun Tredje on viiden kuukauden ikäinen. Vielä kuukausi sitten olen luonnostellut samasta aiheesta näin:

”Päiväni nelikuisen Tredjen kanssa ovat edelleenkin sangen kotipainotteisia ja ”perushoidon” ja sylitorkkujen täyteisiä. Niinä päivinä, kun käymme jumpassa tai neuvolassa, koko päivä meneekin käytännössä liikkeelle lähtemisen yrittämiseen ja siitä palautumiseen. Aamupäivän omat kunnianhimoiset must-havet ovat hammaspesu, kahvinjuonti ja syöminen. Jos ehtii: (kerran olen ehtinyt hei!) suihku, puhtaat tiskit pois koneesta ja likaiset tilalle, pyykkikone pyörimään. Sitten loppupäivä Tredjen huoltoa eli vaipanvaihtoa, imetystä, (tylsistyneen) Tredjen viihdyttämistä, torkkualustana toimimista jne.”

...

Eikö olekin kiinnostavaa arkielämän jännittävien käänteiden tykitystä? Ei minustakaan. 😉😅 Näillä silti mennään tällä hetkellä, sillä joskus se matalin aita on ylivoimaisesti houkuttelevin!

- Suzie Q

Ajatus empatiasta

Kyllä te tiedätte: vauvan hoito on välillä rankkaa. Uuvuttavinta perusterveen ja ”helponkin” palleron hoidossa on se, että on aina oltava saatavilla. Ei baby kysele, onko sinulla huono hetki, painaako väsymys tai viekö flunssa voimat. Vauva tarvitsee huomiota ja hoivaa omien tarpeidensa mukaan, eikä silloin kun aikuiselle parhaiten sopisi. 

Moneen asiaan vauvavuoden nihkeämmissä puolissa auttaisi suklaa ja lasi punkkua kuunteleva korva ja ripaus empatiaa. Silti välillä tuntuu, että lapsensaantiin, raskauteen, äitiyslomaan tai vanhemmuuteen liittyen ei saisi valittaa mistään. Että ”itsepähän olet sen lapsen tehnyt ja halunnut niin hoida se nyt sitten myös”. Tai että lapsen syntymä on niin mieletön ihme, että siitä täytyisi päivästä ja viikosta toiseen olla vain hekumoissaan ja kiitollinen.

Olen miettinyt viime aikoina paljon, mitä empatia on. Olen pitänyt empatiana sitä, kun minusta tuntuu pahalta toisen puolesta ja haluaisin auttaa häntä - miettimällä ratkaisuja, kannustamalla, neuvomalla. Nyt olen tajunnut, että eihän se ole empatiaa. Vaan se on empatiaa, että yritän pysähtyä, hiljentyä, uida hänen nahkoihinsa, pois omistani, siitä miltä hänen läpikäymänsä asia minusta tuntuisi - ja keskittyä ymmärtämään, miltä se hänestä tuntuu. Ehkä apua ei tarvitakaan?

Jos sympatia on myötätuntoa ja ehkä huoltakin toisesta, on empatia "astumista toisen saappaisiin", kykyä jakaa toisen tunnetila. Ja siitä seuraavan tason hommaa on osata ilmaista se kykynsä toiselle pikaisten ratkaisuehdotusten sijaan. Hyvää tarkoittava neuvominen ja ”ongelman”ratkaisuyritykset nimittäin parantavat vain minun, siis neuvojan oloa. Eivät sen, joka empatiaani kaipaisi.

Eikö olekin säälittävää, että tämä on minulle uutta?

Että olipa vauvoja tai ei, murheet isoja tai pieniä: kun seuraavan kerran kerrot minulle jotain, niin minä yritän kuunnella ja kuulla. Ja olla vaan, jakaa fiiliksesi, vaikka kuinka haluaisin heti ryhtyä auttamaan. Kuuntelen ymmärtääkseni, en vastatakseni. Kokeile sinäkin?

- Suzie Q

Kuva: Pixabay

Me too - niin minäkin

Facebookissa ja Twitterissä pyörivä #MeToo-somekampanja tekee näkyväksi kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. Suhtauduin itse tähän ensin nuivasti: taas jotain näennäistä some-möyhäystä, jolla ei saavuteta oikeaa muutosta tai vaikutusta mihinkään? Asenteeni muuttui, kun tajusin, että vaikenemalla olen itse osa ongelmaa.

Kymmenet ystäväni ovat nyt kertoneet häirintäkokemuksistaan, joita itsellänikin riittää. Järkytyksekseni huomasin suhtautuvani asiaan kuin johonkin luonnonlakiin: ikäänkuin verbaalisesti tai fyysisesti kajotuksi tuleminen olisi jokin tyttönä ja naisena olemiseen automaattisesti liittyvä oletus. Ööö mmmmmitä?

En edes ryhdy purkamaan kaikkia minun ja ystävieni aikuisiän häirintäkokemuksia. Lääppimistä baareissa, miespomojen härskejä jutusteluita, väijytystä jopa kotiovelle. Lukuisia firmojen bileitä, joissa olemme saaneet kuunnella ehdotuksia, arvosteluja, liian pitkälle meneviä kehuja ja väistellä taputteluja, silittelyjä, kaulasuudelmia. Anteeksi mutta oksensin just suuhuni.

Se, mihin nyt palstatilani käytän, on lasten häirintä, joka voi olla överiä ja vähemmän överiä, koettu pienenä tai isompana, mutta aina silti jälkensä jättävänä. Yhteistä seuraaville kokemuksille on se, että niistä ei ole puhuttu ”koska eihän mitään pahaa onneksi tapahtunut”.

Ollessani 8-vuotiaana leikkimässä koulupäivän jälkeen koulun pihalla itsensäpaljastelija esitteli vehkeitään minulle ja ystävälleni. Hän lähti seuraamaankin meitä, ensin jalan ja sitten autolla, mutta saimme eksytettyä hänet. Emme oikein ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta asia tuntui pelottavalta, väärältä ja häpeälliseltä. Emme kertoneet tapahtuneesta kellekään.

Kaverini kertoi, että häntä seurattiin lapsena kotipihaan - ”mutta onneksi isi oli kotona ja kävi pesismaila kädessä juttelemassa”. Toinen kaverini kertoi, että häntä lääpittiin ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Siis 11-vuotiaana. Kolmas kertoi ahdistelusta bussissa yläasteikäisenä. Neljäs suorasta ehdottelusta lukitun oven takana ensimmäisessä kesätyöpaikassa.

Ahdistelua on monenlaista, eivätkä nämä minun ja ystävieni lapsuuden kokemukset rajoitu mihinkään tuntemattomiin pervoihin setiin. Yläasteella luokan pojat kokivat oikeudekseen kesäloman jälkeen avoimesti kommentoida meille tytöille että ”sun tissit on kasvaneet” ym. Nuorena aikuisena kuulin toistuvasti baaritiskillä arvuutteluja esimerkiksi rintojeni kuppikoosta. Lukion vanhojentanssipäivänä sain kuulla ”kehuna” (aikuiselta), että ”jos laihtuisit vähän, voisit olla vaikka Miss Suomi”. Olin 16-vuotias. Ja normaalipainoinen - ikäänkuin sillä edes olisi mitään väliä.

”Ei saa olla niin herkkänahkainen”

”Etkö ymmärrä harmitonta läppää?”

”Eikö sulla ole huumorintajua?”

”Rakkaudesta se hevonenkin potkii” (- ehkäpä ei potki enää, kun sille kerrotaan, että toiseen ei kosketa edes leikillään, jos toinen sanoo ei.)

”Pojat on poikia”

...

Kun ajattelen lapsiani, sitä että joku tekisi heidän olonsa tukalaksi, ja yrittäisi kuitata sen jollain edellämainituista - … 😵

En innostu myöskään siitä, että lapsia opetetaan ”pitämään salaisuuksia”. Minusta on parempi, että lapsi ei osaa pitää yhtäkään salaisuutta kenenkään aikuisen kanssa. On parempi, että hän uskaltaa kertoa kotona jokaisesta salaisuudesta, oli se sitten kummitädiltä saatu suklaapatukka, tuleva isänpäiväyllätys tai aikuisen vääränlainen kosketus kerhossa tai pelottava setä koulun pihalla.

Typerryttävintä tässä p***amaisessa aiheessa on se, että tällaisen kirjoituksen julkaiseminen hävettää. Miksi?! On käsittämätöntä, että kaikki nämä sanat ja teot, joiden kohteena ja uhrina minä ja ystäväni, olemme olleet, saavat minut EIKÄ TEKIJÄT tuntemaan häpeää! Tämä some-kampanja on todellakin onnistunut: se tuo esiin vaietut kokemukset.

Me too. But not my kids.

- Suzie Q

Kuva: Pixabay

Beibibrunssilla naisten kesken

Ystäväni odottaa esikoistaan yhdeksännellä kuulla raskaana. Viikonloppuna pistimme naisjoukolla pystyyn babyshower-henkisen brunssin tulevan äidin ja pienokaisen kunniaksi. Ensikertalaiselle mammalle kasattiin muhkea vaippakakku ”kaikilla herkuilla”: kuohuviiniä, suklaata, kahvijuomaa, Seiskan kestotilaus ja lahjakortti jalkahoitoon. Vauvaa varten mukaan ladattiin uniriepua, kuolalappua, sukkia, tutteja, kosteuspyyhkeitä, tuttipullo ja D-vitamiineja.

Brunssailun ohessa tuleva äiti testasi äitiysvalmiuttaan listaamalla tarpeellista sanastoa vauvavuotta varten. Tiedättehän - koska vauvat saavat meidät ja kielenkäyttömmekin muuttumaan! Alamme rakkauspakkauksen synnyttyä puhua omituisessa ”meillä tehdään sitä ja tätä” -passiivissa. Meillä kontataan, meillä tehdään hampaita. Joko teillä käännytään? (Öö okei.) Vedämme yllemme paitulit, jalkaan kenkulit ja ihastelemme sinappikoneemme puuhia vuorokauden ympäri. Onneksi isimies on apuna, jos äipän aika menee kokonaan tissittelyyn.

Ah, vauvat. Nuo kuolaavat palleroiset, joiden silmissä näkyy ensin (0kk) ajaton ikuisuus, sitten (1kk) maitohumala, seuraavaksi riemunpilke (3kk), jonka jälkeen velmu ähhähhää (6kk) ja lopulta 1-vuotiaan itsevarma ja maailmaa syleilevä katse. Juuri, kun jotenkuten opimme hoivaamaan vastasyntynyttä, alkaakin jo seuraava vaihe. Mikä lie milloinkin: tiheän imun kausi, eroahdistus, rintaraivarit, hampaiden tulo kutiavine ikenineen, planeettojen pari viikkoa kestävä vika-asento.

Tervetuloa kerhoon, rakas ystävä, tuleva äiti. Ja tsemppiä viimeisiin raskausviikkoihin! 👊

- Suzie Q

Äiti, miten me kuollaan?

Heppu katsoi minua vakavana, kun tulin antamaan hyvänyönsuukkoa, ja kuiskasi: "Äiti. Norsu-liina taitaa olla kuollut." Yksi lasten unirievuista on siis hukassa, ja lupasin että se etsitään heti huomenna. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. 

Poika kysyi ihan kaiken. Että miksi pitää kuolla. Ja kuolevatko hän ja Tytykin. Ja mitä on kuoleman jälkeen. Että kuka pitää Tredjestä huolta taivaassa. Että miksi vaari kuoli. Ja miten hänet haudattiin. Ja miten vaari pääsee takaisin tänne. Ja kuoleeko mummikin kohta.

Enpä ole tullut näin yllätetyksi pitkään aikaan. Tai ehkä ikinä? Siinä sitten sopersin pojalleni, että kuolema on osa elämää ja kaikki kuolevat joskus. Että elämä päättyy. Ja että on tärkeää elää hyvää elämä ja rakastaa ja pitää toisista huolta. Ja että vaari oli elänyt hyvän pitkän elämän ja hän oli vanha ja sairas ja sitten oli hänen aikansa kuolla.

Kuolemanjälkeistä "elämääkin" maalailin. En raaskinut sanoa, ettei sitten ole mitään, mutten halunnut valehdellakaan. Sanoin, että elämä jatkuu läheisten ihmisten muistoissa. Ja että uskomme että voi olla jotain taivaan kaltaista, jossa rakkaiden sielut jatkavat elämää kuin linnut taivaalla tai kukat kedolla. Että sitä kukaan ei tiedä millaista se on, mutta kaikilla on hyvä olla. Että ehkä vaarikin tuikkii tähtenä taivaalla.

Jostain takaraivosta joku ääni muistutti korostamaan, että nyt ja joka päivä elämme yhdessä, kukaan ei ole kuolemassa ja että äiti ja isi pitävät Hepusta, Tytystä ja Tredjestä huolta. Ja että huomenna on kiva tavallinen päivä ja nyt on aika käydä nukkumaan.

Heppu käänsi kylkeä ja rutisti Pupu-liinan kainaloonsa. Minä haukoin henkeä koko matkan rappusissa alakertaan. Missä se lastenkasvatusmanuaali on kun sitä kaivataan?

- Suzie Q

Vauva 5kk - miten meillä menee?

Tredje on tänään viisi kuukautta vanha. Herkästä söpöstelijästä on kuoriutunut touhukas ja tomera vauva, jonka komentohuuto kaikuu kodissamme tiuhaan. Tredje ei pötköttele enää selällään, vaan kääntyy sekunnissa vatsalleen: sängyssä, hoitopöydällä, lattialla, leikkimatolla, ihan kaikkialla. Huolet heikosta kyynärnojasta ovat taakse jäänyttä elämää - tyttö ponnistaa jo koko ylävartalon ylös käsiin nojatessaan, ja viihtyy mahallaan mainiosti. 

Seurallinen vauva haluaisi olla koko ajan tapahtumien keskipisteessä ja erityisesti isosisarusten leikeissä ”mukana”. Hän hekottelee Tytyn ja Hepun touhuille ja aivan kiemurtelee kokovartalo-onnessaan, kun häntä nauratetaan. Myös kaikenlaiset loruttelut ja laululeikit ovat kuuminta hottia tällä hetkellä.

Ylivoimaisesti parasta viisikuisen elämässä äidin näkökulmasta on päivärytmi. Siis päivärytmi! Vielä kerran: meillä on päivärytmi! Tredje nukkuu päivittäin parituntiset aamupäiväunet ja iltapäivällä vielä toiset. Molemmat päiväunet nukutaan vaunuissa, joko parvekkeella tai takapihallamme. On aivan käsittämättömän ihanaa paketoida bebe tamineisiinsa ja heijailla parissa minuutissa vaunuihin uneen.

Tredje on jo parin viikon ajan maistellut kasvis- ja hedelmäsoseita. Varovaisen alun jälkeen sosemäärät ovat kasvaneet nopeasti, ja vauva onkin useimmiten jo innokkain ja malttamattomin ruokailun aloittaja muun perheen vasta kokoontuessa ruokapöydän ääreen. Imetys on jäänyt korvikkeen takia taka-alalle, mutta löytänyt nyt oman paikkansa minun ja vauvan välisenä hellyyshetkenä. Tredje käy rinnalla viitisen kertaa päivässä, ja nuo ovat spesiaaleja herkku- ja rauhoittumishetkiä, vaikka rintamaitomäärältään lähinnä symbolisia.

Useamman kuukauden ajan jatkunut kuolaaminen saavutti viime viikolla huipennuksen, kun ensimmäinen pikkuruinen vitivalkoisena hohtava hammas tuli esiin alaleuan ikenestä. Hammas on terävä kuin mikä! Luulen, että hampaita on tulossa vauhdilla lisääkin, sillä Tredje työntää kaiken mahdollisen kiihkeästi suuhunsa. Miehen nyrkki ja Isoäidin olkapää ovat suosikkijyystettävien joukossa - kuminen Simo Sammakko tulee hyvänä kolmosena.

Viime kuussa vaivanneet oman kroppani fyysiset krempat lonkkasärkyineen, pahimpine hiustenlähtöineen ja yöhikoiluineen ovat helpottaneet. Syytän edelleen hormonaalista epätasapainoa, mitä-lie-estrogeenivajausta siitä, että mielialani heittelevät voimakkaasti. Popsin nyt tehokuurina D-vitamiinia, omegakolmosta ja muita vitamiineja, lepään enemmän ja opettelen tunnistamaan, milloin ns. paha paikka on lähestymässä. Silloin hengitän.

Meillä skulaa siis ihan hyvin: viisikuisen kanssa on ihanaa touhuta. Neuvolalääkärikin totesi tarkastuksessa, että "joo tää vauva on ihan kondiksessa". Nyt keskityn huolehtimaan, että olen itsekin kondiksessa - korvien välissä ja muutenkin. Ja hei mainitsinko ne vauvan päivittäiset kahdet päiväunet? Vaunuissa! Kahdet päiväunet ulkona vaunuissa! Joka päivä! Kestän.

- Suzie Q

Ostokset mallia perheenäiti

Klikkasin äsken puolipakollisen keltaisen tilauksen Stockmannilta tulemaan. Järkytyin tilausvahvistusta tutkiessani. Missä kaikki ihanat tuoksut ja turhakkeet? Bling-bling-mekot pikkujoulukauteen? Edes puolihimmeät Wolfordit kolmen pakkauksissa? Listahan on täynnä pelkkää lapsiperhekamaa!

Automme on salakavalasti vaihtunut tila-autoksi ja keittiöstä löytyy enemmän tuttipulloja kuin pinot noiria. Kenkäni ovat aina olleet ennemmin goretexit kuin korkkarit, siitä ei voi syyttää perheellistymistä. Mutta että Hullujen Päivien ostoksetkin! Ennen Hullarit tarkoitti kirjaimellisesti pientä hulluttelua: lupaa törsäillä parin päivän ajan vähän itseensä, spesiaalivaatteisiin ja ihaniin turhuuksiinkin miettimättä välttämättä jokaista hankintaa ihan loppuun asti. Ei näköjään enää.

Nyt parhaat Hullujen Päivien saaliit ovat lasten sukkia ja aluspöksyjä, pyykinpesuaineita ja miehelle duuniin kauluspaitoja. Vauvakin sai yöpukuja. Ja hei keittiö pari astiapyyhettä. Eniten rahaa meni onneksi kuohuviinilaseihin - niihin sisältyy sentään lupaus poreilevasta ajanvietosta muuallakin kuin pyykkikorin äärellä. (Vaikka voihan pyykätessäkin ottaa vähän cavaa, jos niikseen tulee..!)

Kun kaikesta arkisesta voi syyttää lapsia ja vanhemmuutta, on helppo unohtaa, että kyllä muutenkin kuin lapsia saamalla aikuistuu. Vertaan usein nykyhetkeä aikaan ennen lapsia, ja unohdan että ilmankin lapsia tässä olisi vierähtänyt viisi vuotta elämästäni. Ei se ole pitkä aika, mutta on se silti jo elämänvaihe, jossa kuuluukin tapahtua muutosta - myös ostokäyttäytymisessä.

Oikein tarkoituksella laitoin ostoskoriin mukaan myös pari meikkituotetta itselleni. Vaikka olisin keski-ikäistyvä (en sentään vielä), -luokkaistuva ja keskinkertaistuva, on minulla sentään silmät ja kulmat päässä. Noin niinkuin kerran kahdessa kuussa. Kun on joku juhlahetki. Vaikka night-out muiden mammojen kanssa. Kotiin iltakymmeneltä. Mmmmoikka.

- Suzie Q

Vivat academia, sanoi ruuhkavuosi-isä

Viikonloppuna kahviteltiin Miehen alkusyksystä pakettiin saaman jatkotutkinnon kunniaksi. Parin viikon päästä juhlitaan ystävien kanssa lisää - oujea oujea! Ohuemmistakin syistä kuin valmistumisen vuoksi on juhlia järjestetty, joten tämä on ihan mahtava syy keventää pimenevää syksyä.

Miten kolmen pienen lapsen työssäkäyvä isä tekee sen? Saattaa parin maisterintutkinnon jälkeen jatkotutkinnonkin pakettiin ruuhkaisimpien vuosien keskellä? Ärsyttävää suorastaan, että jotkut vaan tuntuu osaavan ja pystyvän! Ne jotkut tosin eivät tuhlaa vietä aikaansa meikäläisen tapaan Facebookin feediä selaillen tai Paratiisihotellia katsellen. Tai nettikaupoissa surffaillen. (Tai bloggaillen!) Ne jotkut suunnittelevat tekemisensä hyvin, hyödyntävät rajatun ajan tehokkaasti ja näkevät metsän puilta, eli eivät eksy yksityiskohtien tarpeettoman viilaamisen loputtomaan suohon. 

Titteleitä tai tutkintoja tuskin kannattaa hankkia niiden itsensä vuoksi. Kysehän on itsensä kehittämisestä ja siitä ah-niin-kliseisestä ikuisesta oppimisesta. Jatkotutkintotasolla oppiminen näyttää olevan enemmänkin tutkimista, havaintojen tekemistä ja intohimoista (nykyään harvinaista?) totuuden etsintää - jonkunlaista janoa ottaa selvää, miten maailma toimii ja miksi. Tuo jano on lapsissa luontaisena, eikä se oikein ruokittuna onneksi kuole kaikista aikuisistakaan.

Oleelliseen keskittymisen taito on se, millä näitä Miehen ponnistuksia tuntuu valmistuvan. Ripaus älykkyyttäkin varmaan edesauttaa asiaa myös. Vaikea keksiä montaa kateellista ”hyvähän sen on kun” -kiukutteluargumenttia, kun niitä ei juurikaan ole. Toki pieni osa on minullakin, sillä hyväksyn perheen kalenteriin ilmestyvät luentoillat ja seminaarit, sekä lomiin osuvat satunnaiset kirjoituspäivät. Ne on helppo hyväksyä, koska tuolloin(kin) saan ekstralastenhoitoapuja vanhemmiltani. Happy wife, happy life?

Olen tosi ylpeä Miehestä. Siippani ansioilla hekumoinnin sijaan keskityn itsekin tänään kuitenkin oleelliseen. Valmistujaiskahvien jäljiltä pakastimessa on nimittäin kolme kanelia ja sokeria tihkuvaa jättiläiskorvapuustia! Nami nami...

- Suzie Q

Merenneito, lääkäri ja palomies

Heppu: "Mistä sä Tyty unelmoit?"

Tyty: "Öö ai mikä se on?"

Heppu: "Niin mikä on sun unelma? Se on Tyty jotain mikä on susta kivaa tai ihanaa tai vaikka mikä niinkun haluut olla isona."

Tyty: "Joo mä haluan olla merenneito."

Heppu: "Ai. Mä haluan olla lääkäri."

Tyty: "Joo mä haluan olla isona merenneito. Tredje voi olla palomies."

.

Leppoisaa sunnuntain jatkoa kaikille! 😊 Saa unelmoida.

- Suzie Q

Mitä leikittäisiin?

Uusin tulokas, "Punainen". Hän on kala.

Meillä on kaksi leikki-ikäistä, joihin mahtuu kaksi leikkijää ja kaksi hyvin erilaista tapaa leikkiä. Jos Tyty olisi ainokaiseni, ihmettelisin muiden vanhempien märinää siitä, että lapsia täytyy ”viihdyttää” tai että ne kaipaavat jatkuvasti seuraa. Tyty kun nykertelee vaikka tunninkin putkeen omaa leikkiään barbeilla, poneilla, hatchimaleilla, muovieläimillä, nukkekodin tyypeillä tai vaikka Barbapapa-palapelihahmoilla.

Välillä Tyty toivoo yhteisleikiksi prinsessa- tai kotileikkiä tai annaa-ja-elsaa. Nämä ovat maailman helpoimpia leikkejä, koska Tytylle riittää, että hengaat vieressä omia juttujasi tehden, ja muistat aina välillä kommentoida jotain rooliisi sopivaa. Kaikenlaiset pukeutumisleikit ovat myös Tytyn suosikkeja: taikuri, keiju, supersankari tai prinsessa herää henkiin parilla huivilla ja hörsylällä silmänräpäyksessä. Hän viihtyy tamineissaan pitkään ja hyörii ympäriinsä taikojaan tehden. Haluaako joku tämän lapsen hoitoon? Helpolla pääsee, noin leikkien suhteen ainakin!

Hepun leikit sen sijaan ovat sellaisia, joissa a) räjäytetään koko kämppä ja b) tarvitaan koko ajan leikkikaveria. Pojan mielikuvitus on aivan mieletön! Hän laittaa hetkessä pystyyn kaupan, ravintolan, lentokentän turvatarkastuksen, korjaamon, kalanruokintakeskuksen, kattimatikaisenkirjamyllyn tai orkesterin. Välillä leikitään lääkäriä tai päiväkotia - ja välillä tietysti Gladiaattoreita. ”Klanianttoniiiiit! Vesitaisteluun lähtevät Barbi ja Salamaaaaa”.

Leikin pystyttämiseen sisältyy valonnopea roudaus, jonka Heppu toteuttaa ennenkuin ehdit edes käsittää mihin ollaan ryhtymässä. ”Keitto” syntyy avaamalla Kimble-peli ja kaatamalla pelinappulat kattilaan. Jälkiruuaksi kymmenittäin paketeista purettuja pelikortteja leivoksia, joiden päälle on aseteltu pikkulegoja kirsikoita. Kampaajan studio löytyy jostain irroteltujen sohvatyynyjen ja pesupaikaksi viriteltyjen kattiloiden ja koristevaasin välistä. Viritelmät ovat niin övereitä, ja niitä on niin paljon ja kaikkialla, että 90% niistä ei tietenkään tule Hepun toimesta korjatuiksi pois leikin jälkeen.

Hepun leikkihommat ovat siis sangen kokonaisvaltaisia. Noin niinkuin muun perheen ja yhteisen kotimme kannalta. Tämän vuoksi yritän välillä keksiä poitsulle myös parin neliömetrin alueella pysyvää pipertelytekemistä. Joskus hän innostuu hetkeksi legorakentelusta, junaradasta tai palapeleistä - toki niissäkin puuhakaveri on toivottu. Joskus askarrellaan isosti tai pienesti, täytellään puuhakirjoja tai liimataan. Ihan mitä vaan, kunhan liimataan.

Muovailuvahalla muovailu on myös mainio esimerkki tämän kaksikon erilaisesta otteesta tekemiseen: kun Tyty pipertelee tunnin verran onnessaan eri värisiä pienen pieniä palleroita ja luikuroita asetelmaksi eteensä, Heppu runnoo möhnää viitisen minuuttia yhdeksi palloksi ja julistaa ihaillen, että tulipa hieno aikakone/suklaakakku/robotti/linna.

Tredjen lempileikki on, kun sen mahaan puhaltaa tai sille heiluttelee helistintä. Vauvat 💛😀

Miten teillä leikitään?

- Suzie Q

Mamman matalalentoa

Tiedättehän: kun kaikki on hyvin. Lapset terveitä. Tukiverkosto kunnossa, ystävät ihania. Kaunis koti, jossa uusi pehmeä matto. Työpaikka odottamassa ja ties mitä dinnereitä tiedossa. Ei silloin ole lupa valittaa. Silloin purraan hammasta, kiitetään kaikesta hyvästä mitä on ja ollaan tyytyväisiä, ettei ole syöpää tai nälänhätää.

Mutta nyt valitan. Koska fakta on se, että mielialani heittelevät ja rintakehän päällä on pysyvä möykky. Koko ajan väsyttää, vaikka nukun pääsääntöisesti hyviä yöunia. Yleinen moodi on alakulo, mikä on tosi vierasta itselleni. Tukka lähtee (edelleen), iho kukkii ja koko kroppaa turvottaa. Olo on fyysisesti yhtä hehkeä kuin sellaisella talipallolla, joita ripustetaan talvipakkasella verkkoon tiaisten tökittäväksi.

Mikä minua oikein vaivaa? Googlaamalla löytyy tunnetusti parhaat diagnoosit. Sen sijaan, että tätä alettaisiin leipoa synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi tai puhtaaksi kilpirauhaskrempaksi, osoittaisin syyttävän sormen kohti hormonitasapainoa - tai pikemminkin sen puutetta. Äitituttavani vinkkasi tästä artikkelista, jossa avataan sitä, kuinka imetyksen aikainen estrogeenivaje aiheuttaa tuoreelle äidille väliaikaiset vaihdevuodet. Juurikin siltä tämä ärtyneisyyden ja haluttomuuden värittämä arki yöhikoiluineen ja yleisine uupumuksineen vaikuttaa! Normaalia? En tiedä.

Annan tälle mörököllimeiningille nyt vielä pari lisäviikkoa laantumisaikaa ja sitten marssin jonkun estrogeenitohtorin pakeille. Heppu nimittäin kysyi äsken spontaanisti, että ”äiti mitkä on sun mielestä 10 kivaa juttua huomisessa”. Niin. Koitan keksiä edes yhden nukkumaanmenoaikaan mennessä.

- Suzie Q

ps. Jos jollain on kokemusta vastaavasta olotilasta, kuulisin mieluusti, mikä auttoi! Muukin kuin vaunulenkit ja positiivinen asenne 😏

Kuva: Pixabay

Puoli vuotta blogia!

Meininki puoli vuotta sitten.

Jälleen yksi todiste siitä, että aika todellakin lentää: olen kirjoittanut tätä blogia jo tasan puoli vuotta! Jestas. Tilanne vaatii puolivuotiskakkua, tai vähintään pullaa!

Pistin blogin pystyyn heti äitiyslomani alettua, ja olen ollut enemmän kuin tyytyväinen, että sen tein. Harkitsin samantyyppisen blogin aloittamista jo viisi vuotta sitten jäätyäni esikoisesta äitiyslomalle. Silloin blogi jäi perustamatta, koska enhän mä nyt voi ja kuka sitä lukisi ja mitä muutkin ajattelee. No, viisi vuotta vanhempaa muijaa ei enää moiset kysymykset estelleet, vaan rykäisin rohkeasti homman käyntiin.

Mitä järkeä blogata perhe-, äitiys- ja vauva-aiheista silloin, kun päivät täyttyvät näistä teemoista muutenkin? Enkö kaipaa äitiyslomalla jotain muuta ajateltavaa vaipanvaihdon vastapainoksi? Ehkä, mutta blogi on osoittautunut mainioksi vanhemmuuden märehtimiskanavaksi ja ajatusten tuuletustunneliksi. Äitiyslomailu ei ole niin puuduttavaa vauvanhoitorutiinien täyttämää pötköä, kun saan matkan varrella kirjattua tunnelmia tänne muistiin.

Blogikirjoittelu on harrastus, ja siksi sen pitää tietenkin olla kivaa. Olen pitänyt linjana sitä, että en kirjoita mitään ”väkisin”. Läppäri kiinni, jos ei ole mitään sanottavaa tai jos ei hotsita. Olen myös pyrkinyt rajaamaan aiheet ja näkökulmat pikkulapsiaikaisen perhe-elämän ympärille. Välillä perheteeman liekaa on toki houkuttelevaa löysentää reippaamminkin - ja mikä estää, tämähän on mun blogi!

Yksi kaverini totesi, että on kätevää lukea blogista, mitä meidän perheelle kuuluu. Niin. Meille ja minulle toki kuuluu aika paljon muutakin kuin se 0,1% mitä elämästäni ja ajatuksista valottuu täältä blogin kautta. Bloggaamisen kautta näyttäytyy pieni pala äiti-minua, vanhemmuusidentiteettiäni ja perhe-elämäämme. Kaikki muu jää piiloon: en oikeasti pyörittele vauvan kehitysasioita mielessäni tai äitiyden diipeimpiä fiiliksiä sydämessäni ihan 24/7.

Tämän blogin kirjoittamisessa on parasta se, kun saa vastakaikua: esimerkiksi FB-sivulla tykkäämisiä, reaktioita ja kommentteja. Tai kun kaverit kertovat lukeneensa jonkun tekstin ja piristyneensä, samastuneensa tai hajoilleensa höpinöihini. Kiitos, kun luette! 💖

Toiseksi parasta on se, että blogin kirjoittaminen karaisee pois turhaa itsesensuuriani. Jokainen kerta, kun roiskaisen tekstin bittiavaruuteen, vahvistaa käsitystäni siitä, että kaiken tekemäni ei tarvitse olla loppuun mietittyä ja hiottua. On ihan ok vaan täräyttää menemään. Ei siihen kukaan kuole.

Kohti seuraavaa puolivuotista! Pysykäähän matkassa.

- Suzie Q