sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Joulu tuli, joulu meni


Se on ohi! Siis joulu. Haastattelin lapsia lyhyesti joulutunnelmista. Kivoimmat lahjat olivat kuulemma paloauto ja Elsan jäälinna, molemmat siis Legoja. Paras ruoka oli lohi ja riisipuuro. Kivoin joululaulu oli Joulupuu on rakennettu ja Olen pukin poroista nuorin. Ylipäänsä parasta oli se, että joulupukki tuli ja tylsintä se, että "se kesti liian kauan se jouluaatto".

Hartaasti odotettu joululoma osoittautui luonnollisesti tälläkin kertaa suureksi huijaukseksi. Mies on kaikki välipäivät töissä, joten itse "lomailen" lasten kanssa kotona. Työleiri. Onneksi on mummola ja HopLop. Tiskivuoren ja lasten kinastelun määrä kasvavat käänteisessä korrelaatiossa. Helpottavasti kaiken ylisuorittajaäidin laatuaika-action-paineen keskellä Heppu on nyt monena päivänä todennut onnesta huokaisten, että "äiti on niin ihanaa olla kotona ja leikkiä koko päivä".

Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, ovat lasten omat ja yhteiset leikit alkaneet oikein todenteolla sujua. Tyty on aiemminkin rakastanut barbejaan ja ponejaan, mutta nyt hän kipittää yläkertaan itsekseen leikkimään jopa tuntikausiksi. Heppukin on löytänyt pikkulegopaloauton ja muiden pienten väkerrysten myötä uuden vaihteen "piperrysleikkeihin", jotka eivät kaikki vaadi koko kodin räjäyttämistä tai non-stop-konsertointia rumpusetin ja muiden soitinten parissa. Kiitän!

Joulu todellakin päättyy tapaninpäivään - tai ihan viimeistään eiliseen, koska tänään katse ja fiilis on vuodenvaihteen juhlinnassa. Pirskahtelevaa uutta vuotta kaikille!

- Suzie Q

perjantai 22. joulukuuta 2017

Krääsätön joulukalenteri lapsille

Enää kaksi luukkua jäljellä!

Seinällämme keikkuu jo kolmatta joulua lasten yhteinen "taskujoulukalenteri". Edellisinä vuosina olen täyttänyt pussukat tarroilla, kiiltokuvilla, karkeilla ja pienellä joulukrääsällä. Tänä vuonna tiesin lasten saavan isoäidiltään niin hienot junaradan osia sisältävät joulukalenterit, että lisähärpäkkeet omasta takaa tuntuivat liioittelulta.

Yhteisestä joulukalenteristamme onkin tänä vuonna löytynyt materian sijaan yhteistä tekemistä. Ah miten ylevä ajatus tällainen antimateriajysäys, mutta myös superhelppo toteuttaa! Vinkkiviitonen ensi vuoden joulukuulle siis kaikille muillekin: joka luukkuun yhteistä puuhaa, ja suurin osa sellaisia aktiviteetteja, joita ei tarvitse juurikaan valmistella. Niin ja muista katsella etukäteen omaa kalenteriasi eri viikonpäivät ja menot huomioiden, kun kirjoittelet lappuset luukkuihin valmiiksi. 😉

Aamuisin Tyty hakee luukusta päivän paperilappusen. Lapset asettautuvat juhlavasti vierekkäin sohvalle, jossa Heppu lukee ääneen lapun sisällön. Spontaanit reaktiot ovat parasta kuultavaa: "Jee!" "Kivaa!" "Hhhhöh!" "Ihan tylsää!" "Epäreilua! Me tehtäisiin tää muutenkin!"

Luukuistahan löytyy siis vaikka mitä:

Mennään keinumaan - HITTI
Leivotaan pipareita - HITTI
Maalataan vesiväreillä - HUTI, eivät halunneet maalata ollenkaan
Sytytetään kynttilöitä - HITTI
Koristellaan joulukuusi - HUTI, tästä oltiin sovittu ilman kalenteriakin niin protestoivat ettei käy
Leikitään Tytyn valitsemaa leikkiä - HITTI
Leikitään Hepun valitsemaa leikkiä - HITTI
Soitetaan kitaraa isin kanssa - HITTI
Pelataan Kimbleä - HITTI
Leikitään kauppaleikkiä - HITTI
Tehdään metroretki - HUTI, oli sovittu ilman kalenteriakin
Pelataan kissajuoksupeliä - HITTI
Mennään kirjastoon - HUTI, tuli sattumalta päiväkodin kirjastoretki samalle päivälle
Tehdään popcornia - HITTI
Koristellaan pipareita - HITTI
Tilataan pizzaa - HITTI, paitsi tämä muuttuikin yhteisellä päätöksellä jätskiherkutteluksi
Leivotaan joulutorttuja - HITTI
Pidetään telttaretki sisällä - HITTI
Tehdään tortilloja - hmmm tehtiinkö..?
Leikitään ravintolaleikkiä - HITTI
Tehdään nukketeatteriesitys - HITTI
Tehdään temppuratatulossa tänään
Askarrellaan tontut - tulossa huomenna
Pelataan Touhula-lautapeliätulossa jouluaattona

Heppu kommentoi jossain kalenterin puolivälin paikkeilla, että "äiti tää tekemiskalenteri on ollut ihan kiva ajatus, mutta voitaisko me ensi jouluna saada suklaakalenterit, niinkuin kaikki muutkin lapset".

Että silleen. Tänään tehdään se temppurata.

- Suzie Q



sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Momma's night(s) out


Kulunut viikonloppu oli ihana muistutus siitä, että omaa aikaa ja vapautta (ja kuohuviiniä) löytyy lopulta vauvavuodenkin aikana, vaikka se vielä parikuisen nännimonnin kanssa tuntuu toivottomalta. Olotila on klisesti väsynyt, mutta onnellinen, kun olen pikkujoulutunnelmissa pörheltänyt kaksi iltaa menemään vailla lastenhoitovelvoitteita.

Perjantaina olin työkavereiden kanssa pikkujouluilemassa: ruokaa, viiniä ja Ultra Brata. Ennen humputteluja sovin esimiehen kanssa hoitovapaasta helmi-maaliskuuksi, jonka jälkeen palaan siis töihin (!). Työpaikalla paljon on ehtinyt jo reilussa 8 kuukaudessa muuttua, ja silti kaikki oli toisaalta kuten ennenkin.

Lauantaina istuin iltaa blinien äärellä ystävien kanssa. Cheers! Tämäkin jengi on itse asiassa vanhoja työkavereita opiskeluajalta jo yli 10 vuoden takaa - nykyään ruuhkavuosia eläviä perheenisiä ja -äitejä, ja ihan parhaita tyyppejä, joista kuin huomaamatta on vuosien varrella kehkeytynyt tärkeä tukiverkko. Ihmisiä, joiden seurassa voi olla aidosti oma itsensä ja joihin voi vuodesta toiseen luottaa, ei ole yhtään liikaa.

Mies vietti viikonlopun Tredjeä hoivaten ja Tytyn silmätulehdusta lääkiten. Heppu on liehunut mummolassa perjantaista asti. Oman viikonloppuni saldoksi merkitään pari liian kallista taksimatkaa, käheä kurkku ja kupliva onnentunne siitä, että saan olla niin paljon muutakin kuin äiti.

Tänään ehkä pizzaa. Viltin alle sohvannurkkaan - ja kaikki lapset kainaloon. Parempaa kuin paraskaan kuohari.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

torstai 14. joulukuuta 2017

Miksi on mahtavaa saada lapsia


Sain korvanappiini tiedon, että syntyvyys laskee Suomessa seitsemättä vuotta putkeen. Väestöliiton tuoreen Perhebarometrin 2017 mukaan vanhemmuutta lykätään, koska lapsiperhearki ei houkuta, eikä esimerkkejä iloisesta perhe-elämästä tai onnellisesta vanhemmuudesta näy tarpeeksi. Miksi näin on?

Ilmeinen syy perhe-elämän hyvien puolien hautaamiseen on sen yksityisyys: kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Tunnen myös piston sydämessä: tällaiset hassunhauskat perheblogitkin takertuvat monesti vain piehtaroimaan kurahousupyykin ja flunssakierteen parissa. Puolison puute ja tahaton lapsettomuus lähipiirissä tekevät myös osansa, sillä välillä tuntuu julmalta hehkuttaa edes ystävien kesken jotain, mitä toinen ei voi ainakaan tällä hetkellä saada.

Myös verkkoon siirtynyt (!) laajentunut sosiaalinen vuorovaikutuksemme tekee tehtävänsä. Ei vanhemmuuden onni välity somesta, vaikka sen lataisi täyteen kuvia lapsistaan. Napue GT:stä ja palmusta Balilla on helppo tällätä kuva someen, ja kaikki ymmärtävät niiden ihanuuden ja "tavoiteltavuuden": rentous, vapaus, huolettomuus, ah ihanaa olispa mullakin! Sen sijaan perhe-elämän ja vanhemmuuden aitoja hyviä puolia ei millään saa ikuistettua, ja siksi ne eivät missään näy. Silti niitä hetkiä koetaan kaikkialla: kotona, kaupassa, ravintolassa, reissussa, leikkipuistossa - mutta ne eivät välity muulle maailmalle.

Jos miettii, onko valmis vanhemmaksi, todennäköisesti on. Jos pohtii, meneekö kaikki pilalle, niin ei varmasti mene. Sen sijaan, jos elämässä ja sydämessä ei ole tilaa millekään uudelle, ei ehkä kannata. Jos ei halua hypätä tunne-elämän osalta tuntemattomaan, ei kannata. Vanhemmuus on oppimista, tutustumista, uuden ihmettelyä. Antautumista. Tässä annetaan itselleen lupa rakastua, kiintyä, välittää, pakahtua, antaa sen pienen ihmisen tulla niin tärkeäksi, että jo pelkkä ajatuskin sen menettämisestä sattuu aivan s**tanasti. Eikö olekin siistiä?

Välillä vanhemmuus on ihan kamalaa, koska tästä ei ole pause-nappulaa, jota painaa silloin, kun itsellä on huono hetki. Silti edes vanhemmuuden shokkialoitus eli vauvavuosikaan ei jatku ikuisesti. Ihmislapsi syntyy aivojensa vaatiman kallotilan takia melkoisen keskeneräisenä ja avuttomana tähän maailmaan. On ihan kohtuullista ”uhrata” omasta aikuisiästään vuosi-pari oman muksunsa intensiivisimpään hoivaamiseen, ennenkuin alkeelliset omatoimisuuden taidot ja jonkinlainen päivähoitokondis on saavutettu.  (Ei se toki siihen lopu, vaikeuskerroin pikemminkin vain kasvaa, mutta shokkiefekti laimenee.)

Kun kaikessa muussa on tosi cool hypätä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, miksi lasten hankinnassa ja elämässä heidän kanssaan kaiken ”pitäisi” olla koko ajan vain tosi helppoa, tuttua, latenhuuruista ja ihanaa? Elämä ylipäänsä olisi aika tylsä matka, jos parhaiden juttujen eteen ei tarvitsisi yhtään välillä ponnistella.

Ja hei sinä lapseton uratykki, joka rankan työviikkosi keskellä ajattelet, että pääset sen päätteeksi nollaamaan pääsi crossfittiin tai hot joogaan. (Ja sen jälkeen lasi viiniä aah!) Että yäk ei ainakaan sinun elämääsi mitään räkänokkia kieppumaan jaloissa ja pilaamaan tuota kaikkea? Kliseitä puolin ja toisin, mutta ripaus totuuttakin, ja siksi voin jakaa ilouutisen: sinne crossfittiin pääsee senkin jälkeen, kun on saanut lapsia! Mun mies menee taas tänään. Itse olin eilen hot joogassa. Ja todellakin otan lasin viiniä taas perjantaina.

Sitten ne disclaimerit siitä että joo joo, tottakai mielekkään upean antoisan elämän voi elää myös ilman lapsia. Ja joo joo olen onnekas että minulla on terveet lapset ja hyvä tukiverkosto, ja pitää ymmärtää että kaikilla ei ole ja voimavarat voi olla tosi vähissä. Kyllä.

Pointti onkin se, että mielekästä upeaa antoisaa elämää voi elää myös lasten kanssa. Jos siihen on edes orastavaa mielenkiintoa, uteliaisuutta ja mahdollisuus, niin anna palaa ja perusta se perhe! Sun oma, pieni perhe.

- Suzie Q

ps. Kaikki te perhebarometrin haastatteluissa avautuneet parikymppiset perhe-elämää pelkäävät nuoret miehet (jotka tätä blogia toki sankoin joukoin luette) kuulkaa tämä: ei se kammoksumanne tuulipuvuissa suhisteleva (??) lapsiperhe käy siellä Prismassa kuin kerran viikossa tunnin ajan. Kaikki loput seitsemän kertaa kakskytneljä tuntia miinus yksi ovat heilläkin ihan muuta elämää.










keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Näpit irti tontusta! Eli jouluvalmistelut lapsiperheessä.


Joulukuu, itse joulusta puhumattakaan, sujahtaa nykyään niin humauksessa ohi, että jouluisen tunnelman virittelyyn ja joulupuuhiin ryhdyttävä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Moni dissaa joulua, mutta en tajua miten he porskuttavat läpi tämän kaamoksen ilman sitä. Meillä jouluvalmistelut ovat jo pitkällä. Ne etenevät spontaaneissa ryöpsähdyksissä, menevät välillä överiksi ja välillä jäävät vajaiksi, mutta ovat kaikki osaltaan osa meidän perheen joulua.

Heti kärkeen se murskaavin tieto. Olen jo jonkin aikaa miettinyt kehtaanko tätä tunnustaa. Ettei kenestäkään tuntuisi jotenkin kurjalta. Tai kateelliselta. Tai ettei syntyisi meikäläisen yleisestä järjestäytymisasteesta mitään väärinkäsityksiä. Hei totta se on: kaikki lasteni joululahjat löytyvät jo hankittuina ja paketoituina kasseista saunan ylälauteelle piilotettuna. Ovat olleet siellä jo pari viikkoa - siis marraskuusta lähtien. Tralalaa. Laa. Lalaa!

Noin muutenkin olen jouluvalmisteluissani sangen suoraviivainen. Koristeet esiin, kuusi tilaukseen ja pakkaseen pari pakettia kaupan valmistaikinoita. Tämän joulun megahitti eli tonttuovi, tuli suoraan isovanhemmilta. Ovi kiinnitettiin paikoilleen porrastasanteen seinään, jotta se on Tredjen ulottumattomissa. Tonttu pyörii meillä öisin jättämässä pieniä kirjelappuja ja piparinmuruja. Lapset on ihan fiiliksissä tästä - parasta.

Joulukuusikin saapui jo. Tänään onkin luvassa joulun ajan idyllisin hetki, todellinen kodak-moment, kun lapset ripustavat kuusenkoristeita. Tämä tosin edellyttää, että isoäiti löytää koristeet mummolan kellarista, jonka uumeniin olen ne viime joulun jälkeen liian hyvin piilottanut. Kuusen lisäksi täällä tuoksuu myös pipari, koska eilen niitä leivottiin. Tatu ja Patu -muotti oli ykkönen, Nuuskamuikkunen hyvä kakkonen.

Joulukuu kokonaisuudessaan on parasta joulun aikaa, tunnelman kasvattelua ja joulurauhaan hiljentymistä. Anteeksi mitä just kirjoitin? Joulurauhaa tässä sirkuksessa? No nimenomaan! Tarvitsen todellakin nämä kaikki 24 päivää, jotta löytäisin edes ohikiitäviksi hetkiksi itselleni sen lämmön, valon ja hiljentymisen, jota joulu on.

- Suzie Q

tiistai 12. joulukuuta 2017

Vauva 7kk - miten meillä menee?


Tredje on tänään seitsemän kuukautta vanha! Vauva on lähtenyt kunnolla ryömimään, mikä on tuupannut koko perheen taas ihan uuteen vaiheeseen. Sisarukset piilottavat paniikissa lelujaan pois vauvan ulottuvilta ja vanhemmat pohtivat, missäs niitä pistorasian tulppia olikaan jemmassa. Heppu totesi asiaankuuluvan besserwisseristi tänään aamulla, että "no isillä ja äidillä alkaakin pitää kiirettä nyt, kun Tredje liikkuu". Totta joka sana - ja tähän astihan ollaankin vaan toimettomina syljeskelty kattoon. 😆

Vauvan viihtyminen pomppasi ryömimisen myötä samantien uusiin sfääreihin. Tirpalla on nyt koko kotimme alakerta tutkiskeltavana, joten maailma avartui hetkessä leikkimaton rajaamaa neliömetriä hurjasti suuremmaksi. Eilen Tredje ryömi ensimmäistä kertaa raollaan olleen wc:n ovelle, kurkkasi sisään ja hymyili leveintä hymyään aivan hurmaantuneena. Niinpä, tyttäreni, siinäpä ihan uusi huone, sangen tarpeellinen sellainen.

Tredje syö neljä kertaa päivässä kiinteää ruokaa, siis puuroa ja soseita. Lisäksi hän on kokeillut omin sormin ruokailua ainakin kurkkutikkujen, vesimelonin ja uunilohen parissa. Ja tietysti The Maissinaksut ovat tehneet tähän huusholliin jälleen vahvan paluun! Sotku on niin järkyttävä, että äidin siivousinnon puute hiukan vielä rajoittaa poloisen lapsukaisen sormiruokailukertojen tiheyttä.

Imetys on nyt päättynyt. Se tapahtui viimeisten viikkojen aikana päivä päivältä hiipuen ja lopulta loppui kuin seinään, kun viimeiset syöttöyritykset tyssäsivät joka kerta vauvan kipeään puraisuun neljällä (!) terävällä hampaallaan. Meidän imetyspolku oli nyt tässä. Ja se on ihan ookoo. Aiemmat pettymyksen tunteeni ja pieni haikeus ovat vaihtumassa jo hyväksynnäksi ja varovaiseksi ylpeydeksi kolmen lapsen imetyksestä. Hyvä niin.

Viimeisen kuukauden suurin ponnistus on ollut unikoulu. Tredjen pinnasänky siirrettiin omaan huoneeseen. Sitten iltanukahtaminen meni mahdottomaksi, kun rintakaan ei enää kelvannut iltaisin rauhoittumiseen. Käännyimme tutun ja loistavan avun eli Unijunan Liisan puoleen ja saimme tukea Tredjen lempeään unikouluttamiseen, jotta hän oppisi nukahtamaan rauhassa itse. Hyvän alun jälkeen unihommat menivät kuitenkin taas huonommiksi flunssakierteen ynnä muun ylimääräisen myötä, ja tältä erää ollaan unikoulusta pienellä "tauolla". Tredje nukahtaa nyt minun kanssani iltaisin suht rutinoituneesti, mutta käytännössä syliin, joten vielä on yksi askel otettavana itsenäisempään nukahtamiseen ilman aikuisen syliä uniassosiaationa. Yöheräilyt ovat kuitenkin vähentyneet nyt yhteen, max kahteen, joten tilanne on meille tyydyttävä tältä erää. 

Nyt edessä on vauvan ensimmäinen joulu. Tredje ei itse tule vielä tästä joulusta muistamaan mitään, mutta me luomme muistot hänen puolestaan. Ennustan, että tuleva kuukausi on ohikiitävä piparintuoksuinen humaus, jonka päätteeksi kirjoitankin jo pian loppiaisen jälkeen otsikolla "vauva 8kk".

- Suzie Q

torstai 7. joulukuuta 2017

Mistä näitä viruksia oikein tulee

Olispa pelkkää (pikku)miesflunssaa.

Tilannehan on nyt siis se, että olen ollut viimeisestä viidestä viikosta neljä flunssassa. Välissä oli yksi "terve" tai ainakin oireeton viikko. Olotila on just nyt jo hyvä, jopa sellainen että jonkinlaiseen kävelyä ronskimpaan liikuntaankin voisi olla jälleen mahdollisuus. Joten: nyt lapset sairastuivat. Ten points.

Tredje pärski ja kuumeili jo viime viikolla. Nyt vuorossa on Heppu. Eiköhän Tyty seuraa perässä viikonloppuun mennessä. Miten tästä flunssakierteestä oikein selviää?! En tiedä vielä, mutta näillä me nyt ollaan sinnitelty:

- Isoäiti. Pelastava enkeli. Ilman häntä tästä ei tulisi mitään. Ei tästä blogikirjoituksestakaan.

- Käy suihkussa. Siis itse. Kaikki on valoisampaa sen jälkeen.

- Pese hampaat. Siis itse. Ja muista pestä pieniltä kuumepotilailtakin.

- Peru kaikki mahdolliset menot. Mutta ei ihan kaikkia: voi olla että flunssakierre ei helpota viikkoihin - koko loppuvuodeksi ei voi linnoittautua neljän seinän sisään. Etenkin jos flunssaralli starttaa jo lokakuussa.

- Pidä kiinni niistä pienistä jutuista. Pikkupotilasta ilahduttaa kynttilöiden sytyttäminen ja joulupuuron keittäminen (muista kaneli). Omakin mieli kirkastuu, kun väännätte ne joulutortut ja käytte vähän keinumassa Buranan voimalla.

- Kaikki ruudut on tehty katseltaviksi. On telkkaria, on pädiä, on puhelinta... voi sentään on jopa ikkunanruutua, josta tuijottaa omaa heijastustaan sillä aikaa, kun lapset tuijottavat noita ensinmainittuja.

- Alita alimmaisinkin rima perheen ruokinnassa. Keitä nuudeleita lapsille ja syö itse se thai-kuutio pakkasesta. Vaikka joka päivä.

- Juo. Ja juota lapsiakin ekstrapaljon. Vettä ja mehua. Maitoa ja glögiä. Juo myös illalla lasi punaviiniä. Se "terve kausi", jota varten vinkkupulloasi hilloat, ei tule kuitenkaan.

- Osta se lasten otsakuumemittari.

On tässä olosuhteisiin nähden monta plussapuoltakin. Nämä ovat ensinnäkin vain perusräkätauteja, joita niitäkään meillä sairastetaan yleensä hyvin harvoin. Lasten sairaskuluvakuutukset ovat vuodesta toiseen (ihanan kalliisti) turhat, koska lääkärikäyntejä ei yksinkertaisesti tule. Onneksi olen myös vielä vanhempainvapaalla, ettei ole sairaspäivän iskiessä palkkatöitä tehtävänä tai poisjärjesteltävänä. Ja hei - vuodenaika on mitä otollisin sairastelulle, eikä sohvannurkkaan jumittuminen harmita niin paljon. (Kunpa sinne sohvannurkkaan joskus pääsisi.)

Sitä paitsi, lopulta pitkittyneen sairastelukierteen jälkeen normaali olotila ja tavallinen arki tuntuu aina ihan luksukselta. Sitä odotellessa!

- Suzie Q

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Making of lapsiperheen joulukortti

Yhtään vauvaa ei vahingoitettu kuvauksen yhteydessä. 

Joulukuinen must-haveni on joulukortit, siis niiden lähettäminen. Olisi ihanaa olla sellainen järkinainen, joka lahjoittaisi joulukorttirahat hyväntekeväisyyteen ja laittaisi korkeintaan digitaalisessa muodossa joulutervehdyksen ilmoille. Mutta ei. Niin kauan kuin jonkinlainen postilaitos tässä maassa palvelee, minä lähetän joulukortteja.

En askartele, enkä "osaa" ostaa valmiita joulukortteja. Teetän kortit omasta valokuvasta, jossa tietenkin on kolme pientä jouluasuista lasta, oi niin söpösti ja täysin vapaaehtoisesti hymyilevinä tonttulakeissaan likistelemässä. Helppo nakki!

Odotan sitä mystistä hetkeä, että koko perhe olisi kotona päiväsaikaan ja aurinko antaisi valoa edes hetkeksi. Puen lapsille jouluisat vaatteet ja tonttulakit päähän. Vauvalle kuiva vaippa ja lahjukset valmiina isommille, jos esim. uhma (anteeksi: tahtoikä) tai planeettojen huono asento iskeekin niskaan juuri nyt. Tässä vaiheessa on jo kiire: momentum vilahtaa ohi noin minuutissa! "Istukaas hetki vierekkäin noni ja vauva siihen väliin ja kato tänne kato tänne iiiiiihana hymy sanotteko muikku tai jee tai iiiiiihana kato tänne äiti täällä äiti täällä vielä hetki noiiiiiin iiiihania tonttuja noni okei ei tartte enää hyvä hyvä kiitos".

Sitten vähiten pieleen mennyt kuva interwebsiin, kuvakortit tilaukseen ja postista joulupostimerkit ja ne-punaiset-postituskuoret valmiiksi. Kun valmiit kortit kuorineen kolahtavat kotipostilaatikkoon, on jäljellä paras osuus eli osoitteiden kirjoittaminen. Ja kyllä - olen just se ärsyttävä ennakoija, joka yrittää pitää yllä osoitelistaa ympäri vuoden, jotta joulukorttien kirjoitushetkellä olisi kaikkien kummien ja kaimojen asuinpaikat selvillä.

Tunnen muutaman joulusta syttyvän henkilön, joilla on sama joulukorttienlähetysriippuvuus kuin minulla, mutta heillä tauti ilmenee vieläkin vakavampana, eli he askartelevat kortit itse. Siirryn tähän versioon ehkä sitten, kun lapset kieltäytyvät tonttukuvista lopullisesti ja voin teettää glitterin liimailut heillä. Siihen asti - jouluiloa puskee meiltä ympäriinsä neljälläkymmenellä valokuvakortilla, jos vain posti suo.

- Suzie Q

perjantai 1. joulukuuta 2017

TGID eli LUOJAN KIITOS ON JOULUKUU!

Viisivuotias.

Viikkoraportti! Räkätautia pukkaa edelleen, nyt myös vauvalla. Tredje on tosiaan flunssassa, mikä tarkoittaa räkää, rohinaa ja sylinkipeyttä. Pieni räkäinen olento saa kyllä kaikki sympatiat, mutta äidillekin kelpaisi pikkuhiljaa glögi, lepo ja sohvannurkka.

Eilen juhlittiin Hepun viisivuotissyntymäpäivää. Meinasin kirjoittaa tähän kliseisen "miten esikoiseni voi olla jo viisivuotias"-huokauksen, mutta enpäs kirjoita. Hän nimittäin todellakin on viisivuotias, ja vaikka vuodet ovat menneet nopeasti, tuntuu samalla jo siltä, että hänhän on ollut elämässäni aina - vähintään nämä viisi vuotta.

Viisivuotiaamme mellasti eilisillan synttärikemujen merkeissä HopLopissa. Oli ihanaa ulkoistaa juhlakaaos tällä kertaa kaupalliselle toimijalle ja kulkea itse lähinnä vauva sylissä kassan kautta. Iloinen 3-5-vuotiaiden kavereiden juhlaseurue räjähti lihapullien ja ranskalaisten jälkeen noin sekunnissa ympäri HopLoppia. Hikisen iltapuhteen ja viilentävän jätskikakun jälkeen kotiin lähti sangen punaposkista ja ryytynyttä juhlakansaa!

Tänä aamuna pakkauduimme päiväkodin joulujuhlaan, jota varten paikalla piti olla kello 7.45. Jjjjjjep. No melkein oltiin, kello 7.55 kuitenkin, mikä on mielestäni aika huippusuoritus kolmen lapsen kanssa räntäsateisena aamuna huonosti nukutun yön jäljiltä. Tonttulakitkin löytyi.

Olen aina se päiväkodin tilaisuuksien nolo mutsi, jonka silmät täyttyvät kyynelistä jo ennen kuin lasten laulu edes ehtii alkaa. Pari vuotta takaperin jännitin hurjasti, miten pikkuiseni muiden keskellä pärjäävät. Nyt seuraan rentoutuneena, kun reipas, kuuluvaääninen poikani kasvot loistaen latelee lorut ja tanssii tanssit. Ja katselen liikuttuneena, kun tyttäreni tarttuu piirissä ystävää kädestä ja korjaa vierustoverinkin tonttulakin kuntoon.

Onkohan joulukuun tulo yhtenäkään vuonna tuntunut näin helpottavalta! Nyt edessä 24 ihanaa päivää kalenterinluukkujen availua, korttien väkerrystä ja riisipuuron maistelua. Kun vaan lähtisi nämä flunssat pois. Leppoisaa joulukuuta toivottelee pesuineen Suzie Q.


Olen pukin poroista nuorin,
ensi kerran matkaan lähden.
Saan kaulaani tiu’un hopeisen
ja otsaani tuikkivan tähden.
Olen ylpeä: minut valittiin,
moni iso ei pääse mukaan.
Vien lahjakuormani perille,
eikä lujempaa juokse kukaan!
Ihan vähän minua pelottaa,
kun me ollaan ulkona yötä
ja lennetään maailman ympäri
pitkin välkkyvää tähtivyötä.
Mutta pukki minua taputtaa
ja jäkälää antaa salaa.
Silti hauskinta on kumminkin,
kun emo taas kotona halaa.

– Tuula Korolainen –