Terveisiä palmujen alta!

Täällä me nyt ollaan, Kanarian auringon alla. All inclusive -rannekkeet kädessä, flipflopit jalassa. Teneriffan Teide-tulivuoren luminen huippu häämöttää taustalla, kun pulikoimme kellukkeet viuhuen lastenaltaassa. Ja hei Bamsea saa halata märkänäkin. Tyty oli eilen kuumeessa, Heppu on jo polvet peruspikkupojan kesälookissa eli ruhjeilla ja mustina. Tredje nukkuu parikymmenminuuttisia päikkäreitä parituntisten sijaan.

Tältä nimenomaiselta lomalta tultiin hakemaan sitä, ettei viikkoon tarvitse valmistaa kenellekään ruokaa, pyykätä, tiskata eikä pukea toppavaatteita kenenkään päälle. Ruokaa ei ole tehty puurojauheen veteenliottamista enempää, mutta pieniä hupparitakkeja olen muina pyykkimuijina ehtinyt jo lavuaarissa pyykätä. Bonuksena olen nyt kolmatta päivää kohteessa oltuamme huomannut ainakin seuraavaa: omat lapset ovat ihanaa seuraa, joiden kanssa on kivaa hengailla, kun kotityöt ja muut näennäiset velvollisuudet eivät jatkuvasti kuumota niskassa.

Ihanaa seuraa on myös ystäväperhe, joiden kanssa tällä reissulla jaetaan myötähäpeä raflassa huutavista vauvoista ja pelkotilat ympäriinsä huitelevista kolmevuotiaista. Lisäksi jaetaan Coronat, purkkiruuat, uimavaipat ja lasten tuikkivat silmät viisivuotiaan pitämässä kirjanlukuhetkessä ja palkintotikkarit trampoliinipomppujen päätteeksi. Ystävät, pienet ja isot, tekevät tästä(kin) reissusta antoisamman.

Sitä kuuluisaa Äidin Omaa Aikaa on tarjolla silloin, kun tepsuttelen hotellin ravintolassa hakemaan noutopöydästä aikuisten jätskiannoksia, lasten näpertäessä jo pelejään tai puuhakirjojaan jätskimahat täynnä. Se parikymmenmetrinen kävelymatka sinne jätskiosastolle on sitä ylenpalttista omaa aikaa, mutta valehtelisin, jos jättäisin kertomatta, että pötköttelinpä päivällä ihan aurinkotuolissakin äänikirjaa kuunnellen, kun Tredje veti samalla nokoset rattaissa. Ja omaa aikaa on myös nyt, kun Mies vei koko pesueen leikkipaikalle. Paras partner in crime - mutta senhän jo tiesittekin.

Hehkuti hehkuti. Mutta näin se vaan on. Ihanaa olla lomalla! Ja just näin, just nyt, ei mitenkään muuten.

Kanariffa vaikenee - mutta vain hetkeksi.

- Suzie Q

Vauva 9kk - miten meillä menee?

Tredje on nyt yhdeksän kuukautta vanha! En juurikaan liioittele, kun totean, että vauva on tönöttänyt koko kuluneen kuukauden pystyssä. Milloin mitäkin vasten seisten, mutta pystyssä. Koko ajan. Oikeastaan mikään lelu tai leikki ei kiinnosta, vaan pystyyn on päästävä, maanisesti ja tauotta. Pahimmat muksahtelut ovat onneksi jo hiukan vähentyneet, ja etenkin olohuoneen pehmeän maton päälle jätämme beebon jo itsekseenkin seisoskelemaan pöytää, sohvaa, rahia, nojatuolia, kaikkea vasten.

Vauva on alkanut nyt kunnolla jokeltaa, mikä on ihanaa kuultavaa. Tytöllä on suloisen käheä kapoinen ääni, jolla hän kertoilee mielellään kuinka asiat ovat etenkin mammam, nännännää, tättät tai pääpää. Välillä suusta pääsee ”äittä” tai ”äittii”, mutta ne taitavat kaikessa pakahduttavuudessaankin olla vielä vain sattumanvaraisia äänneyhdistelmiä.

Tredje on oppinut heiluttamaan päällään ”ei”, kun häntä kielletään tai jopa kun lauseessa vain mainitaan sana ”ei”. Pään heilutusta täydentää velmu hymy. Tredje antaa myös ”suukon” maiskauttamalla suutaan. Ehkä maailman suloisinta. Juuri, kun ennätin jo miettiä, miten ankeaa puhekyvyn puuttumisen takia vuorovaikutus vauvan kanssa oikeastaan onkaan, purskautti pieni ihminen itsensä taas ihan uudelle ymmärryksen ja kommunikoinnin tasolle.

Viime viikkojen sairastelut verottivat Tredjenkin vointia - räkä ja roiskis iskivät vääjäämättä, mutta vauva säästyi onneksi pidemmiltä ja pahemmilta pöpöiltä. Myös yläetuhampaita vauva teki kipeästi viikon verran. Ja noita valkoisia timantteja onkin suussa jo kuusi: neljä ylhäällä ja kaksi alhaalla. Tredje puree aivan hullun kovaa ja erityisesti vanhempien sormia sen kymmenen kertaa päivässä, kun hänen suustaan kaivetaan sinne kuulumattomia pikkukiviä tai kasvinlehtiä.

Tredjen hymy on yhä sellainen, että se näkyy hymykuoppina aivan poskipäiden ylänurkissa asti. Tumma syntymätukka on vaihtunut nyt kokonaan lähes vitivalkoiseksi pörheäksi eloveenaksi. Kuluneen kuukauden uusiin kokemuksiin kuuluvat ainakin pensasmustikoiden mutustelu ja pulkassa taljan päällä kölliminen. Jonkinlainen äiti-vaihe on vauvalla mielestäni nyt käynnissä - äidin syli on paras paikka ja etenkin pienten erossaolojen jälkeen äidin lähelle on pienen kiihkeästi päästävä.

Kuukausi sitten olen kirjoittanut, että ”yöunille käyminen on itkua ja taistelua”. Kehitys näköjään kehittyy, koska viime aikoina iltanukutukset ovat sujuneet leppoisasti. Ja Tredje siis nukkuu tyypillisesti iltakahdeksasta aamuseitsemään, heräten kerran aamuyöstä hörppimään pienen tilkan maitoa. Kiitos universumille tästä(kin) hyvin nukkuvasta lapsesta! Tsemppiä kaikille, joilla näin ei ole.

Odotan vauvan kasvamista tavallaan jo hirveästi - kunpa se istuisi, kävelisi, osaisi tulla alas sohvalta peppu edellä ja pääsisi hiekkalaatikolle tönöttämään. Ja samalla en haluaisi ollenkaan päästää irti viimeisestä vauvastani, suloisesta jokeltavasta vaippapepusta, joka nukahtaa iltaisin mieluiten minun kättäni omallaan hiljaa silitellen.

- Suzie Q

Aiemmat etapit:
Vauva 1kk
Vauva 2kk
Vauva 3kk
Vauva 4kk
Vauva 5kk
Vauva 6kk
Vauva 7kk

Vauva 8kk

Vain yhden tunnin tähden

Elämä pienten lasten ja vauvan kanssa on niin intensiivistä, ettei rutiinien ja yleisen sekamelskan keskellä rämpiessä aina näe seuraavaa iltapuuroa pidemmälle. Viimeiset kolme viikkoa ovat menneet omalta osaltani sairastaessa - eilen oli ensimmäinen päivä, kun kurkkukipu vihdoin alkoi hellittää ja olo oli hetkittäin jopa normaali. Kun elämä on useamman viikon ajan lähinnä selviytymistä tilanteesta ja päivästä toiseen, unohtaa että tilaa muullekin kuin lapsille ja perheelle oikeasti lopulta on.

Olin lupautunut eilen yhden tunnin ajaksi vapaaehtoishommiin eli apuriksi partiolippukuntani sudenpentulauman laumailtaa vetämään. Yksi tunti. Ei kuulosta paljolta, eikä sitä olekaan, mutta käsittämättömän paljon säätämistä ja järjestelyä tuollaisen yksittäisen tunninkin irroittaminen pikkulapsiperheen arjessa vaatii. Jo se, että jonkinlainen oma elämä kuten semisäännöllinen liikunta, puhumattakaan satunnaisista kampaajakäynneistä tai ystävien tapaamisista, onnistuu edes joskus, vaatii äärimmäistä kalenterijumppaa ja tukijoukkoja. Mikään "ylimääräinen" ei yleensä mahdu agendalle, mutta nyt oli mahduttava. Lupaus on lupaus.

Päivällä ehdin jo ajatella, että onko tässä mitään järkeä. Että Mies yrittää kiiruhtaa överiaikaisin töistä kotiin, jotta ehdin ajoissa partiokololle. Tredjen päiväunet menivät räkäisyyden ja pakkasen ja planeettojen virheasentojen takia munilleen. Oma olonikin oli iltaa kohti yhä mallia toipilas, ja mietin että olenko hullu laittaessani viimeiset energianrippeeni muualle kuin kotinurkkiin. Muistin yhtäkkiä, että kauppatilauskin on tehty ja toimitus tulossa juuri samaan aikaan kuin partiohommaa pitäisi olla hoitamassa. Olin jo luovuttamassa, kun tilanne kääntyikin ympäri, sillä äitini menot olivat peruuntuneet ja hän tarjoutui ottamaan koko lapsikolmikon pariksi tunniksi heille hoitoon. 

Säätöä, märinää, rään pyyhkimistä, isommat lapset päiväkodista ja koko troikka mummolaan. Kävelin lumisateessa puolisen kilometriä partiokololle ja innostuin, kuten aina partiossa. Opin hetkessä yhdentoista uuden pienen partiokaverini nimet. Ihmettelin, kuinka isoilta 9-vuotiaat sudenpennut tuntuvatkaan, kun omassa arjessani pyörii vain alle kouluikäisiä! Pohdimme yhdessä talvisia vaaratilanteita ja kertasimme niissä tarvittavia ensiaputaitoja. Laumaillan jälkeen hipsuttelin puolijuoksua samaa lumista reittiä takaisin mummolaan, jossa tiesin erityisesti Tredjen jo odottelevan kotiin- ja uneenpääsyä.

Väsymystä raivoava Tyty, pikkusiskoa tahallaan ärsyttävä Heppu ja turvakaukalossaan ulvova Tredje kyydissäni kotiin tultua ajattelin, että onneksi pääsin ja onneksi menin. En tiedä oliko se ne yksin kävellyt ihanat puolikilometriset - ei vaunuja, ei ketään huolehdittavana - vai pieni pala entistä partiontäyttämää omaa elämää, vai ehkä pelkkä kolmen viikon sairastelun jälkeen hyvältä tuntuva olo, mutta kylläpä teki hyvää. 

- Suzie Q

Kuva: Pixabay.

Älä kerro äidille

Eräänä tammikuisena perjantai-iltana ollessani ystävieni kanssa iltaa viettämässä, saapui luuriini viesti Mieheltä:

"Silmä vältti ja munchkinit on parturoineet pikku-ukon 😱"

Kyyy-llääää. Tytyn joululahjaksi saama keppihevonen mallia Peppi Pitkätossun täplikäs Pikku-ukko oli kokenut saksikäsittelyn. Tai tarkemmin sanottuna sen oranssista villalangasta koostuva harja oli lyhentynyt merkittävästi. Tapahtuma kuvituskuvineen aiheutti räjähtävät huutonaurut koko seurueessani. Perään tuli toinen viesti:

"Heppu on ihan paskana että oot sille vihainen 😢"

Muksut olivat hetken mielijohteesta yhteistuumin leikelleet keppihevosen hiukset saksilla lyhyiksi. Oranssia villalankaa oli kaikkialla, ja Mies oli heitä jonkin verran aiheesta tylyttänyt, pointteinaan lähinnä a) miten pöljää on silpoa mitään tavaroita, ja että b) poisleikattua tukkaa ei hepalle enää takaisin saa.

Heppu oli pillahtanut itkuun kuin salamaniskusta ymmärrettyään, mitä tuli tehtyä. Kiinnostavaa tässä on se, että pojan ensimmäinen kauhunsekainen kommentti ulvonnan seasta oli ollut: "Ei kerrota äidille! Eihän tästä tarvitse kertoa äidille ei ei ei ei...!"

No tietysti Mies kertoi minulle. Ja ehkäpä olisin itsekin bongannut Pikku-ukon nyrhityn kuontalon jossain vaiheessa. Päätimme ottaa tämän kasvatuksellisena haasteena ja tähdätä timanttisuoritukseen. Tiesin, että lapset ovat jo nukkumassa kotiutuessani, joten meillä jäisi aamuun asti aikaa punoa priimoja juonia Miehen kanssa homman paketoimiseksi. Harvoin tarjoutuu mahdollisuutta valmistautua rauhassa rakentavaan keskusteluun lastensa kanssa ja pohtia argumentaatiota etukäteen kuin mikäkin viestintäammattilainen.

Päätimme ydinviestit. Ensin peruskama. Että tavaroiden silpominen on hölmön hommaa, ja seuraavan kerran kun on sakset kädessä ja tekee mieli vähän leikellä, niin pyydetään paperia. Check. Sitten se tärkein. Että tapahtuipa mitä vaan, tai tulipa tehtyä ihan mitä vaan ikinä koskaan milloinkaan, niin äidille ja isille voi aina kertoa siitä. Äidille. Voi. Aina. Kertoa.

Asia oli lapsilla mielessä aamulla heti ensimmäisenä. Herättyään he alkoivat tooooodella innokkaasti vakuutella minulle, miten Pikku-ukolla on nyt ihan kiva tukka, eikä heitä yhtään harmita, että se on leikelty.

Sitten juteltiin. Halittiin, suukoteltiin, ja painettiin mieliin, että äidille voi aina kertoa. Sitten siistittiin yhdessä saksilla hepan riekaleiset kutrit tasaisen lyhyeksi harjaksi, ja tehtiin polleparalle vielä letti.

- Suzie Q